Tämän ei pitäisi olla pääasiallisesti kirjallisuusblogi, mutta juuri nyt en saa aikaiseksi kirjoittaa muista aiheista.

Olen lukenut Åsa Larssonin Rebecka Martinson -sarjan ensimmäisen kirjan, joten nyt oli vuorossa toinen. En tiedä, viitsinkö enää jatkossa lukea Larssonin dekkareita. (Siis Åsan; lääkiksen tutorini sanoi lukeneensa Stieg Larssonin dekkarin lomalla, ja se oli kuulemma ollut "sairaan hyvä", joten Stiegiä voisi harkitakin.)

Sudentaival ei aluksi (eikä lopuksi) vakuuttanut, mutta sivun sata paikkeilla se alkoi tuntua oikein mielenkiintoiselta. Larsson esittelee romaanissaan paljon uusia hahmoja vanhojen tuttujen lisäksi. Tapahtumapaikat ovat luemma pitkälti mielikuvitusta, esimerkiksi Jukkasjärvellä ei ole pappilaa.

Tässä romaanissa on jotain samaa sen ensimmäisen, Aurinkomyrskyn (linkki ylempänä) kanssa. Nytkin kirkonmies, tosin tässä tapauksessa -nainen, murhataan. Murhaajan arvuuttelu on dekkaria lukiessa ihan "mukavaa", mutta mielestäni kohta, jossa surmatyön tekijä paljastettiin, ei ollut mukaansatempaava. Eikös sen tulisi olla hyvässä dekkarissa kohokohta?

Arvostelin silloin aiemmin Aurinkomyrskyn loppua deus ex machina -tyyppiseksi, ja jotain sellaista tässäkin on. Ehkä olen vain ylikriittinen.

Jossain Larsson on erityisen hyvä, nimittäin synkkien tunteiden, tekojen ja tapahtumien kuvailemisessa. Inhorealismiin kurkottava kerronta onnistuu säväyttämään.

Sivujuoni, jossa kerrotaan suden kommelluksista, ei tunnu syventävän tarinaa mitenkään. Sitä lukiessa saa kuitenkin kuvan, että Larsson olisi hankkinut melko hyvin taustatietoa susista.

Kirja sitoo pieniä juonenpätkiä ehkä hieman liian heikosti. Mitä esimerkiksi tapahtui sen poliisin kissalle?

Kallirhoe on todella vanha kreikkalainen romaani, kirjoitettu ehkä välillä 50 eKr. – 100 jKr. Sen tapahtumat sijoittuvat vuoden 400 eKr. tienoille, mikä kiehtoi minua, kun päätin ruveta lukemaan. Kuvitella, millainen on 2000 vuotta sitten kirjoitettu romaani, joka kertoo vielä vanhemmasta ajasta!

Vaikka tarina on tietysti romaanissa pääasia, kiinnitin tekstin tyyliin runsaasti huomiota. Khariton käyttää runsaasti metatekstiä, joka on nykyisin pitkälti tuomittu tyylivirheenä – ainakaan lukion äidinkielenopettaja ei aikoinaan katsonut metatekstuaalisuutta suopeasti. Eräs mielenkiintoinen piirre romaanissa on, että se heijastelee antiikissa varmasti vallalla ollutta "everything happens for a reason" -mentaliteettia ('kaikelle on syynsä'). Personifioidut yliluonnolliset tahot kuten Kohtalo, Rakkaus ja Huhu sekä lukuisat jumaluudet pyörittävät tarinan juonta ailahtelevaisesti. Aika jännä ajatella, että Huhulla olisi oma tahto – ei mikään ihme, että näin on saatettu ajatella, koska kyllä sen nykypäivänäkin huomaa että juorut kulkevat kerrassaan taianomaisen nopeasti.

Romaani kertoo Khaireas-nimisestä kauniista nuorukaisesta, joka vie vihille jumalaisen kauniin Kallirhoen. Kateelliset kuitenkin levittävät Khaireaalle juoruja Kallirhoen uskottomuudesta, ja Khaireas pikaistuksissaan potkaisee Kallirhoen kuoliaaksi – tai niin hän luulee, mutta Kallirhoe virkoaakin valekuolemastaan henkiin (tavalla, joka lääketieteilijän mielestä on huvittavan mielikuvituksellinen). Kauneus on Kallirhoelle vitsaus, sillä se saa kaikki, jopa barbaarikuninkaan, rakastumaan häneen, eikä hänellä ole toivoakaan päästä takaisin kotiin miehensä Khaireaan luo. Mutta Afrodite leppyy lopulta, ja tarinalla on onnellinen loppu.