Umpisuolen tulehdus ei aina aiheuta tyypillisiä oireita. Uskoin, kun minulle Karoliinisen yliopistosairaalan ensiavussa sanottiin 2.8. aamulla, että olin vain syönyt jotain vatsaa ärsyttävää ja että vatsassa oli ehkä “jokin tulehdus”. Kivut olivat kovat, ja olinkin pettynyt, kun sanottiin että olisi lähdettävä kotiin ilman mitään kipulääkitystä. Kun kysyttiin, haluaisinko kuitenkin jotain lääkettä mot illamående, otin tämän tietysti vastaan, olinhan maksanut lystistä 300 kruunua.

Iltapäivällä pelkäsin jo pahoin, että syyllinen yöunet riistäneisiin kipuihini voisi olla tulehtunut umpilisäke. Kovin vaivalloista oli tuossa vaiheessa lähteä taksilla sairaalaan. Kun tulin paikalle toistamiseen, tapaukseni otettiin jo vakavammin: en joutunut odottamaan hoitoon pääsyä kuin hetkisen.

Tuntien odottelun (soitin kotiväelle) ja erinäisten kokeiden jälkeen pääsin illalla vuodeosastolle, ja pian minut haettiinkin sieltä leikkaukseen. Se, että minut on aiemminkin nukutettu leikkausta varten ja se, että opiskelen lääketiedettä, vaikuttivat paljon rauhalliseen mielentilaani. Olin vain iloinen, että kivuilleni tehtiin jotain. Leikkaussalihenkilökunta oli tosi ystävällistä ja mukavaa, juttelivat kaikenlaisia. Klaarasin muuten koko sairaalareissun ruotsin kielellä.

Nukutuslääkkeen pistäminen sai aikaan ihan luonnollisen “nyt olen nukahtamaisillani” –tunteen. Kun minut herätettiin joitain tunteja myöhemmin, tajusin nopeasti, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

Toivuin niin, että kahdeksan päivää leikkauksen jälkeen oli täysin terve olo, pääsin liikkumaan aivan normaalisti. Kymmenen päivää leikkauksen jälkeen tulin Tukholmasta kotiin Tampereelle. Kesätyöt siinä loppuivat kaksi viikkoa aiottua aiemmin.

Kylläpä olen lukenut paljon tänä kesänä! Sitä se netin huono tillgänglighet ja TV:ttömyys teettää.

Tamperelainen käsikirjoittaja Anneli Kanto on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on 1600-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen romaani opiskelijanuorukaisesta, joka ei malta pitää näppejään erossa okkultismista. Hän saattaa monen monet hankaluuksiin, ja syyllisyyden varjo synkentää hänen loppuelämänsä...

Kanto kirjoittaa todella hauskaa tekstiä. Romaani on olevinaan päähenkilön kirjoittama omaelämäkerta. Kirjan läpi mukana kulkeva inhimillinen ote hymyilyttää. Ilo ja suru, hyvä ja paha ovat teoksessa hyvässä tasapainossa: vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta pilaamatta lukukokemusta.

Kirja alkaa hurjalla, realistisella teloituskohtauksella, mutta lukijan ei kannata ottaa sitä sellaisena kuin se on, vinks vinks. Eräs teoksen hyöty muuten oli, että opin, mitä sanat "teilaus" ja "kujanjuoksu", joita nykykielessä käytetään vain kuvaannollisesti, todella tarkoittavat.

Pidin kirjan loppuratkaisusta.