After the Irish people voted against Lisbon Treaty, the governing EU elite became upset but remained arrogant.

The thing with Nice Treaty teached the Euro-elite one valuable lesson: don’t allow referenda to take place. So, the French among others didn’t get another chance to vote wrong; the Irish constitutional court was yet independent enough to demand a referendum.

What happened and how some powerful politicians reacted after the “failed” referendum turned me into a fanatic EU criticist. Awareness of the ruling elite’s pre-referendum actions deepened my discontent. I learned that knowledge of the Treaty’s contents was held back, and the Irishmen didn’t know what they were voting about. But neither did the elected members of parliaments of the member states, and they chose to ratify the Treaty anyway.

Recent polls show that 55 percent of the Irish people are pro-Lisbon. They were most forgiving about the way the EU couldn’t take their no for an answer, about how the EU ignored their opinion and persistently urged forward the ratification process. The EU allowed for minor, positively cosmetic changes to the Treaty which still seems to be taking us towards a federation. I don’t want my native country, Finland, to become just a member state in a federally governed USA-like entity. Even if we can rely on the EU not becoming precisely like the USA, we’ve gone too far already.

Who needs a federal Europe? It’s not best for the people – only rulers with a desire for huge powers have the huge urge to drive us into such a system.

The fact that no other nation of the EU is allowed to have a say about the Treaty should be a big enough reason, in itself, for the Irish to reject the Treaty in the next week’s referendum.

Voisiko uuteen kotiin muutettuaan virstanpylväänä pitää sitä, kun Jehovan todistajat ensi kertaa tulevat julistamaan sanomaansa? Tänään niin joka tapauksessa kävi, tasan kuukausi muuton jälkeen. Todistajat eivät tosin ilahduttaneet jutuillaan minua vaan kämppistäni, itse olin juuri sillä hetkellä lähikaupassa.

Asuin “kotona” 21-vuotiaaksi asti. Kesällä sain opetella itsenäistymistä Tukholmassa asti työskennellessäni, eikä se ollut mikään shokki minulle. Uuteen kotiini lääkiksen lähelle muutto ei sekään shokeerannut, ja täällä olen viihtynyt hyvin. Kämppiksestä huolimatta minulla on paljon omaa rauhaa ja tilaa, toisaalta taas ei tunnu yksinäiseltä.

Sitten syväfilosofiaa. Olen ollut varsin tyytyväinen elämääni viime aikoina, vaikka joskus on erinäisten asioiden takia huonompia päiviä. Eikö “itsensä löytäminen” olekin karsea klisee, popkulttuurin meille syöttämä muka-syvällinen “prosessi”? Näin olen kauan ajatellut, mutta tänään mietin, olisiko minulle paikallaan itseni löytäminen. Ehkä Jehovan todistajien lehtiset saivat minut mietteliääksi. Olisiko minulta oma persoonani kadoksissa, voisiko olla etten tiedä kuka olen? Minun on usein vaikea jutustella (kenenkään kanssa); johtuisiko tämä siitä, että minulta puuttuvat selkeästi määritellyt mielipiteet ja intressit? Muuta voisi luulla blogiani lukemalla, mutta toisaalta nokkelimmat tekstini on kirjoitettu ehkä kolmisen vuotta sitten, nykyään kirjoitukseni ovat harvassa ja tasapaksut.

Sitten pinnallisempaan. Lukuvuoteni alkoi tilastotieteellä, jota minun pitäisi osata – olenhan lukenut tilastotieteen kursseja “välivuotenani”, kun en lääkikseen ensi yrittämällä päässyt. Tentin jälkeen tuntui siltä kuin pääsisin täpärästi läpi (siltähän se aina tentin jälkeen tuntuu!), mutta katselin mallivastauksia, ja ne olivat jotain ihan muuta kuin omat vastaukseni. Siinä missä minä sanoin, että erään diabetes-tutkimuksen interventioita ei voisi resurssipulan takia soveltaa käytäntöön, mallivastaus sanoi että siihen ei paljon resursseja tarvita, kun seuranta tapahtuu aika harvoin väliajoin. Noloo!

Tänään on ollut tavallinen perjantai. Minulla oli vain pari tuntia kontaktiopetusta. Kämppikseni lähti mökille kuten joka viikonloppu. Saunoin kuten joka perjantai. Sitten sainkin nauttia lempi-tv-sarjani Babylon 5:n neljännestä tuotantokaudesta; sain DVD-boksin postissa tänään. Epänormaalia tässä päivässä olikin lähinnä se, että pyöräilin kahteen otteeseen postiin DVD-lähetyksen toivossa, ja Jehovan todistajien oven takana piipahdus.

(Edellinen muutokseni.)

Linnunrata on takakansitekstin mukaan “maailman ainoa viisiosainen trilogia” – sen osat ovat (ulkomuistista!) Linnunradan käsikirja liftareille, Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki, Terve, ja kiitos kaloista!, Maailmanlopun ravintola ja Enimmäkseen harmiton. Pikku yksityiskohtiin takertuvana persoonana esitän kuitenkin itselleni kysymyksen, eivätkö Mooseksen kirjat sitten ole viisiosainen trilogia – ja vastaan itselleni: eivät tietenkään, nehän ovat pentateukki.

(Wikipediasta tarkistus paljastaa, että Maailmanlopun ravintola on itse asiassa toinen sarjan kirjoista, mutta muuten listani järjestys meni ihan oikein!)

Adamsin tuotanto on todella humoristista. Hän on kirjojensa perusteella sellainen mielikuvituksellinen epeli joita varmaan useimpien tuttavapiiriin kuuluu. Esimerkiksi Maailmanlopun ravintolan koko konsepti on vaatinut todella erityislaatuista mieltä. Linnunrata naurattaa paljon enemmän kuin vaikka The Asti Spumante Code. Näin Linnunradan käsikirjan liftareille elokuvana aikoinaan tähtitieteen kurssilla, ja kirjasta huomasin, että kyseinen elokuva noudatti kirjan juonta aika tarkasti. Mutta siis vain “trilogian” ensimmäisen osan juonta; elokuva saattaa siis saada jatko-osia.

Teoksen loppuosassa tipuin ikävä kyllä kärryiltä. En tajunnut rinnakkaistodellisuusjuttua ollenkaan, minulle oli siis aika epäselvää miten se Maa välillä oli tuhoutunut ja välillä ei jne. “Trilogian” loppu oli myös turhan onneton – tai miten sen itse kukin ottaa. Mutta on Adams niin hienon sarjan kirjoittanut, että hän saa lopettaa sen ihan miten haluaa.