Krooninen äly

 

Tämähän ei ole yhtään minun tapaistani, mutta olen hieman surffaillut mm. blogini tilastoja tenttiin luvun lomassa…

Näköjään 20 000 latauskerran raja on rikkoutunut, ehkä kolmisen viikkoa sitten. Tämä ei tarkoita, että 20 000 eri ihmistä olisi lukenut blogiani, ei todellakaan! “Muutamasta” latauksesta olen itse vastuussa, kyllähän niitä on vuosien mittaan kertynyt. Ilmeisesti blogiini ilmestyy kuitenkin jatkuvalla syötöllä uusiakin lukijoita: kirjoitan asioista, jotka minua kiinnostavat (siis kaikesta), ja kaikki etsivät Googlella itseään kiinnostavia asioita – siispä he päätyvät tänne. Tänään Krooninen äly on löydetty mm. hakemalla Pakarisen Hannan englannintaitoja ja Suomen inkvisition perustamisvuotta (tämä ei tosin välttämättä löytynyt täältä, mutta toivottavasti jotain muuta mielenkiintoista löytyi). En viitsisi enää lisätä tänne löytäneitä hakusanoja tuonne sivupalkkiin, koska silloin samojen hakusanojen etsijät löytävätkin sen sivupalkin eivätkä asiaan liittyvää blogikirjoitustani! (Mielenkiintoista tosin, että esim. kohutun hoitajien joukkoirtisanoutumisen aikaan blogini löydettiin hakusanoin “norjan kielikurssi hoitajille turku”.)

> Kymppitonnin merkintäni.

Eu merkitsee demokratiaa, tasa-arvoa ja turvallisuutta.
–”Alvaro Banterosso”

Saadaan Eurooppaan vihdoinkin toimiva demokratia ja sujuva päätöksenteko.
–”Tavallinen maisteri”

Presidentin valtaoikeuksiin on tulossa vain ”valuvikojen” korjausta. Parlamentarismin suuntaan otetaan askel, mutta se ei ole pitkä.
–Kauppalehti.fi:n pääkirjoitus

Kauppojen pitäisi olla lakisääteisesti auki 24/7 IMO.
–”Mike”

Provosoiduin Hesarin nettikeskustelusta sen verran, että oli pakko saada sanoa: “Olen eri mieltä!” Erityisen ärsyttävää on, kun iso osa keskustelijoista on olevinaan niin valveutunutta, niin valveutunutta, eikä tunnu tajuavan omaa etuaan. Heidän argumenteissaan on sellaisia ristiriitaisuuksia että… Mutta no, moni saattaa ajatella minusta juuri samalla tavalla.

> Näissä vaaleissa on Suomen itsenäisyys pelissä
> Katainen haluaa presidentin pois EU-huippukokouksista
> Presidentin valta ja asema
> Yhä nöyremmin rahan valtaan

After the Irish people voted against Lisbon Treaty, the governing EU elite became upset but remained arrogant.

The thing with Nice Treaty teached the Euro-elite one valuable lesson: don’t allow referenda to take place. So, the French among others didn’t get another chance to vote wrong; the Irish constitutional court was yet independent enough to demand a referendum.

What happened and how some powerful politicians reacted after the “failed” referendum turned me into a fanatic EU criticist. Awareness of the ruling elite’s pre-referendum actions deepened my discontent. I learned that knowledge of the Treaty’s contents was held back, and the Irishmen didn’t know what they were voting about. But neither did the elected members of parliaments of the member states, and they chose to ratify the Treaty anyway.

Recent polls show that 55 percent of the Irish people are pro-Lisbon. They were most forgiving about the way the EU couldn’t take their no for an answer, about how the EU ignored their opinion and persistently urged forward the ratification process. The EU allowed for minor, positively cosmetic changes to the Treaty which still seems to be taking us towards a federation. I don’t want my native country, Finland, to become just a member state in a federally governed USA-like entity. Even if we can rely on the EU not becoming precisely like the USA, we’ve gone too far already.

Who needs a federal Europe? It’s not best for the people – only rulers with a desire for huge powers have the huge urge to drive us into such a system.

The fact that no other nation of the EU is allowed to have a say about the Treaty should be a big enough reason, in itself, for the Irish to reject the Treaty in the next week’s referendum.

Voisiko uuteen kotiin muutettuaan virstanpylväänä pitää sitä, kun Jehovan todistajat ensi kertaa tulevat julistamaan sanomaansa? Tänään niin joka tapauksessa kävi, tasan kuukausi muuton jälkeen. Todistajat eivät tosin ilahduttaneet jutuillaan minua vaan kämppistäni, itse olin juuri sillä hetkellä lähikaupassa.

Asuin “kotona” 21-vuotiaaksi asti. Kesällä sain opetella itsenäistymistä Tukholmassa asti työskennellessäni, eikä se ollut mikään shokki minulle. Uuteen kotiini lääkiksen lähelle muutto ei sekään shokeerannut, ja täällä olen viihtynyt hyvin. Kämppiksestä huolimatta minulla on paljon omaa rauhaa ja tilaa, toisaalta taas ei tunnu yksinäiseltä.

Sitten syväfilosofiaa. Olen ollut varsin tyytyväinen elämääni viime aikoina, vaikka joskus on erinäisten asioiden takia huonompia päiviä. Eikö “itsensä löytäminen” olekin karsea klisee, popkulttuurin meille syöttämä muka-syvällinen “prosessi”? Näin olen kauan ajatellut, mutta tänään mietin, olisiko minulle paikallaan itseni löytäminen. Ehkä Jehovan todistajien lehtiset saivat minut mietteliääksi. Olisiko minulta oma persoonani kadoksissa, voisiko olla etten tiedä kuka olen? Minun on usein vaikea jutustella (kenenkään kanssa); johtuisiko tämä siitä, että minulta puuttuvat selkeästi määritellyt mielipiteet ja intressit? Muuta voisi luulla blogiani lukemalla, mutta toisaalta nokkelimmat tekstini on kirjoitettu ehkä kolmisen vuotta sitten, nykyään kirjoitukseni ovat harvassa ja tasapaksut.

Sitten pinnallisempaan. Lukuvuoteni alkoi tilastotieteellä, jota minun pitäisi osata – olenhan lukenut tilastotieteen kursseja “välivuotenani”, kun en lääkikseen ensi yrittämällä päässyt. Tentin jälkeen tuntui siltä kuin pääsisin täpärästi läpi (siltähän se aina tentin jälkeen tuntuu!), mutta katselin mallivastauksia, ja ne olivat jotain ihan muuta kuin omat vastaukseni. Siinä missä minä sanoin, että erään diabetes-tutkimuksen interventioita ei voisi resurssipulan takia soveltaa käytäntöön, mallivastaus sanoi että siihen ei paljon resursseja tarvita, kun seuranta tapahtuu aika harvoin väliajoin. Noloo!

Tänään on ollut tavallinen perjantai. Minulla oli vain pari tuntia kontaktiopetusta. Kämppikseni lähti mökille kuten joka viikonloppu. Saunoin kuten joka perjantai. Sitten sainkin nauttia lempi-tv-sarjani Babylon 5:n neljännestä tuotantokaudesta; sain DVD-boksin postissa tänään. Epänormaalia tässä päivässä olikin lähinnä se, että pyöräilin kahteen otteeseen postiin DVD-lähetyksen toivossa, ja Jehovan todistajien oven takana piipahdus.

(Edellinen muutokseni.)

Linnunrata on takakansitekstin mukaan “maailman ainoa viisiosainen trilogia” – sen osat ovat (ulkomuistista!) Linnunradan käsikirja liftareille, Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki, Terve, ja kiitos kaloista!, Maailmanlopun ravintola ja Enimmäkseen harmiton. Pikku yksityiskohtiin takertuvana persoonana esitän kuitenkin itselleni kysymyksen, eivätkö Mooseksen kirjat sitten ole viisiosainen trilogia – ja vastaan itselleni: eivät tietenkään, nehän ovat pentateukki.

(Wikipediasta tarkistus paljastaa, että Maailmanlopun ravintola on itse asiassa toinen sarjan kirjoista, mutta muuten listani järjestys meni ihan oikein!)

Adamsin tuotanto on todella humoristista. Hän on kirjojensa perusteella sellainen mielikuvituksellinen epeli joita varmaan useimpien tuttavapiiriin kuuluu. Esimerkiksi Maailmanlopun ravintolan koko konsepti on vaatinut todella erityislaatuista mieltä. Linnunrata naurattaa paljon enemmän kuin vaikka The Asti Spumante Code. Näin Linnunradan käsikirjan liftareille elokuvana aikoinaan tähtitieteen kurssilla, ja kirjasta huomasin, että kyseinen elokuva noudatti kirjan juonta aika tarkasti. Mutta siis vain “trilogian” ensimmäisen osan juonta; elokuva saattaa siis saada jatko-osia.

Teoksen loppuosassa tipuin ikävä kyllä kärryiltä. En tajunnut rinnakkaistodellisuusjuttua ollenkaan, minulle oli siis aika epäselvää miten se Maa välillä oli tuhoutunut ja välillä ei jne. “Trilogian” loppu oli myös turhan onneton – tai miten sen itse kukin ottaa. Mutta on Adams niin hienon sarjan kirjoittanut, että hän saa lopettaa sen ihan miten haluaa.

Umpisuolen tulehdus ei aina aiheuta tyypillisiä oireita. Uskoin, kun minulle Karoliinisen yliopistosairaalan ensiavussa sanottiin 2.8. aamulla, että olin vain syönyt jotain vatsaa ärsyttävää ja että vatsassa oli ehkä “jokin tulehdus”. Kivut olivat kovat, ja olinkin pettynyt, kun sanottiin että olisi lähdettävä kotiin ilman mitään kipulääkitystä. Kun kysyttiin, haluaisinko kuitenkin jotain lääkettä mot illamående, otin tämän tietysti vastaan, olinhan maksanut lystistä 300 kruunua.

Iltapäivällä pelkäsin jo pahoin, että syyllinen yöunet riistäneisiin kipuihini voisi olla tulehtunut umpilisäke. Kovin vaivalloista oli tuossa vaiheessa lähteä taksilla sairaalaan. Kun tulin paikalle toistamiseen, tapaukseni otettiin jo vakavammin: en joutunut odottamaan hoitoon pääsyä kuin hetkisen.

Tuntien odottelun (soitin kotiväelle) ja erinäisten kokeiden jälkeen pääsin illalla vuodeosastolle, ja pian minut haettiinkin sieltä leikkaukseen. Se, että minut on aiemminkin nukutettu leikkausta varten ja se, että opiskelen lääketiedettä, vaikuttivat paljon rauhalliseen mielentilaani. Olin vain iloinen, että kivuilleni tehtiin jotain. Leikkaussalihenkilökunta oli tosi ystävällistä ja mukavaa, juttelivat kaikenlaisia. Klaarasin muuten koko sairaalareissun ruotsin kielellä.

Nukutuslääkkeen pistäminen sai aikaan ihan luonnollisen “nyt olen nukahtamaisillani” –tunteen. Kun minut herätettiin joitain tunteja myöhemmin, tajusin nopeasti, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

Toivuin niin, että kahdeksan päivää leikkauksen jälkeen oli täysin terve olo, pääsin liikkumaan aivan normaalisti. Kymmenen päivää leikkauksen jälkeen tulin Tukholmasta kotiin Tampereelle. Kesätyöt siinä loppuivat kaksi viikkoa aiottua aiemmin.

Kylläpä olen lukenut paljon tänä kesänä! Sitä se netin huono tillgänglighet ja TV:ttömyys teettää.

Tamperelainen käsikirjoittaja Anneli Kanto on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on 1600-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen romaani opiskelijanuorukaisesta, joka ei malta pitää näppejään erossa okkultismista. Hän saattaa monen monet hankaluuksiin, ja syyllisyyden varjo synkentää hänen loppuelämänsä...

Kanto kirjoittaa todella hauskaa tekstiä. Romaani on olevinaan päähenkilön kirjoittama omaelämäkerta. Kirjan läpi mukana kulkeva inhimillinen ote hymyilyttää. Ilo ja suru, hyvä ja paha ovat teoksessa hyvässä tasapainossa: vaikeatkin asiat tulevat esille, mutta pilaamatta lukukokemusta.

Kirja alkaa hurjalla, realistisella teloituskohtauksella, mutta lukijan ei kannata ottaa sitä sellaisena kuin se on, vinks vinks. Eräs teoksen hyöty muuten oli, että opin, mitä sanat "teilaus" ja "kujanjuoksu", joita nykykielessä käytetään vain kuvaannollisesti, todella tarkoittavat.

Pidin kirjan loppuratkaisusta.

Mafiapomon kostosuunnitelma Suomea vastaan on vähällä johtaa näkymättömään vallankaappaukseen...

Ilkka Remes käsittelee kirjassaan bioaseita kuten Ikiyössäkin. Ne lienevät aiheena Remeksen sydäntä lähellä; ehkäpä niistä saa hyviä aineksia trillereihin. Nyt sikainfluenssasta kohkatessa ainakin. Kirja on kuitenkin jo kymmenisen vuotta vanha, mutta ainahan eri epidemioista on kohistu. (Kirjan iän huomasi jännittävästi siitä, että lentokonematkustajan poika pääsee lennolla tutustumaan ohjaamoon; ne ajathan ovat takana päin sitten 9/11:n.)

Teos lähtee liikkeelle hieman tylsästi, se alkaa pitää kunnolla otteessaan vasta reilun sadan sivun jälkeen. Mutta kyllä on jännä lukea, miten Suomi joutuu kaiken keskipisteeseen ja Suomeen tulee poikkeustila ihan ison maailman tyyliin. Kirjan lopussa Remes kirjoittaa, että moni uskottavan tuntuinen asia kirjassa on fiktiota ja moni uskomaton faktaa. Se vasta pistää ajattelemaan!

Remes on taitava maalaamaan hahmoilleen erilaisia sielunmaisemia. Hänen teoksensa sisältää mielenkiintoista pohdintaa esimerkiksi politiikasta ja tiedotusvälineiden toiminnasta.

Remeksen kirjoja saa lainaksi Tukholman pääkirjaston (lähellä Odenplania) isosta salista.

One must be a quite experienced writer to succeed in writing a parody thriller both with an interesting -- yet original, not plagiated -- plot and with funny references to the parodied story and the parodied author's writing style. I think Toby Clements has succeeded pretty well with The Asti Spumante Code.

It's worth considering if parody is a somewhat inferior genre in being a "copy", riding with the success of the original literal work. In order to be an "honest" work of art, a parody must have so much originality in it that the author's skills can be acknowledged. This can be said of The Asti Spumante Code, I think, because it just loosely follows the pattern of The Da Vinci Code (my review in Finnish), without copying the details. Many of the funny bits of the book come from the original details made up by Clements, the author.

Plot summary: The Asti Spumante Code, from which the book derives its name, is a kind of an instruction manual for authors that is supposed to include the recipe of a perfect book -- such a perfect book that if published, no one would any longer read any other books. The publishing industry naturally doesn't want the Code to be realised in a book, of course. Some of the book's crooks are an assassin hired by publishers, people wanting to acquire the Code in order to blackmail the publishing industry, and police authorities, who are also incredibly stupid. The most sinister of the characters are albinoes.

The book's plot takes off from Bruxelles (not from Paris like in The Da Vinci Code, so it's not a copy, see!) and takes the "heroes" through Eurotunnel to Great Britain. The author, a Briton, includes in his book abundant puns against the European Union, anti-terrorist legislation that narrows civil rights, and authorities enforcing this legislation. The publishing policy of today's publishing industry gets its share, too, I think.